Luottamuksesta ja säikähtämisestä

Äskettäin eräässä seuraamassani  FB-ryhmässä keskusteltiin kiivaasti videosta, jossa ratsu säikähti irrallaan juoksennellutta koiraa ja ratsastaja onnistui pudottautumaan kyydistä menetettyään tasapainonsa hevosen paetessa paikalta. Rupesin tarhoja siivotessa taas ajattelemaan tämän säikähtämisteeman tiimoilta syntyjä syviä.

Olen seurannut herrojen Tom Dorrance ja Ray Hunt oppeja viitisentoista vuotta, luonnollista hevostaitoa ylipäätään olen koettanut opetella lähes yhtä kauan kuin olen hevosia omistanut eli vasta noin kaksikymmentä vuotta. Sitä ennen touhusin hevosten kanssa niillä opeilla, mitä ravi- ja ratsutalleilta oli käteen jäänyt, reilut kymmenen vuotta.

Se, minkä olen yrittänyt syvimmälle selkärankaani painaa, on luottamuksen merkitys. Kun kerran pidän hevosia, olen niille sen velkaa, että olen hyvä ja luottamuksen arvoinen johtaja. Jos menetän hevoseni luottamuksen, menetän kaiken, minkä pohjalle rakentaa yhteistyötä ja koulutusta. Menetetyn luottamuksen uudelleen rakentaminen on pitkä tie. Puhun kokemuksesta, sillä kuten me kaikki joskus, olen mokannut tässäkin kunnolla, jopa viimeksi aika äskettäin.

Siispä, kun hevoseni pelkää, otan sen aina todesta, tai ainakin niin pitäisi tehdä. Hevonen ei osaa juonitella ja ajatella, jospa nyt säikyn tuota, niin pääsen pikemmin kotiin. Tämä on karkeaa inhimillistämistä. Joka ei usko, lukekoon vaikka Helena Telkänrannan kirjan Millaista on olla eläin (saisi olla pakollinen tentittävä ennen eläinten kanssa tekemisiin joutumista ihan kaikille).  Yllä mainitusta seuraa, että jos havaitsen hevoseni olevan epävarma, en jätä sitä yksin. Sen tietää, että olen aina sen turvana ja että minuun voi luottaa, hallitsen aina tilanteen. Koska useimmat hevoset kokevat ihmisen turvan selvimmin, kun ihminen on niiden kanssa jalkaisin ja mieluummin vielä pääpuolessa, tarkoittaa se, että jos tilanne on hevoselleni oikeasti pelottava, jalkaudun kärristä/reestä/ratsailta ajoissa, ennenkuin tilanne eskaloituu paniikiksi. Kun seison hevoseni edessä, tiedän, että se pysyy kanssani ja hakee turvaa minusta, vaikka mikä tulisi. Hevoseni on opetettu säikähtämään paikallaan ja jähmettymään, mutta liikaa en voi niiltä vaatia menettämättä tuota äärimmäisen tärkeää luottamusta. Jos vaatisin pelosta huolimatta etenemistä tai vaikka vain paikalleen jäämistä selässä tai kärrissä istuen, jossain vaiheessa hevosen luottamus pettäisi ja pakoreaktio alkaisi räjähdysmäisesti. Koska haluan itseni, hevoseni ja sivullisten olevan turvassa, jalkaudun mieluummin viisitoista kertaa puolen tunnin lenkin aikana kuin annan paniikille sijaa. Ja juuri koska näin toimin, niitä jalkautumisia on aika harvoin loppujen lopuksi.

Minun egoni ei kärsi enkä koe menettäväni kasvojani, jos osaan lukea ja tukea hevostani ja arvostaa sen tunteita. Sen sijaan minua säälittävät ratsastajat, jotka oman egonsa ja "hevosen kurissa pitämisen" nimissä vaativat ikäviä pelon kohtaamisia ilman oman ihmisen tukea ja aivan erityisesti minua säälittävät heidän hevosensa, jotka eivät koskaan opi todella luottamaan ihmisen apuun.

Useimmitenhan se on juuri oma pelko ja epävarmuus, joka saa meidät empatiakyvyttömiksi ja autoritäärisiksi. Kyllä, ihmisen pitää olla hevoslaumansa johtaja, mutta lempeydellä ja määrätietoisuudella, ei pikkumaisella pomottamisella. Ja samalla kun kirjoitan tätä, hymähdän itselleni, sillä minäkin menetän usein hermoni, riitelen oriherran kanssa ja noidun pikkuponien tempauksia. En ole täydellinen, kaukana siitä. Mutta luottamukseen kuitenkin sydämestäni halua pyrkiä ja usein onnistunkin. Orini ei ole kuin kerran eläessään (11v.) karannut paniikissa ja silloinkin se jäi loppujen lopuksi odottamaan parin sadan metrin päähän ja syy oli, etten uskonut sen todella pelkäävän. MOT. Samaa voisin sanoa kahdesta muusta itse koulimastani ja kolmesta uudelleen koulimastani hevosesta, jotka minulla on ollut onni omistaa tähän mennessä.

Villisikoja, laitumessa työskentelyä, ja uusi kaveri (?)

Nyt on tullut pitkä kirjoitustauko, vaikka varsa ei varsinaisesti tauolla ole ollut. Työ ja muut kiireet ovat vain lykänneet tietokoneen ääreen parkkeeraamista. Siispä tässä parin viime viikon tapahtumia.

Viime viikolla käytiin Hakkerin kanssa talutuslenkki rajavyöhykkeen metsäautotiellä, varsalle ensimmäistä kertaa. Oli ehkä hieman typerää lähteä juuri sinne hämärän hetkellä, mutta ajattelin vältellä liikennettä. Hakkeri kun ei ole aivan liikennevarmin poni, enkä halua sen opettavan Latelle typerää käytöstä. Ehkä näin oli hyväkin, sillä päästyämme jonkin matkaa metsätietä "päätiellä" hurautti mopo, jota Haksu hiukan pomppasi, vaikka olimme jo reilun matkan päässä. Mutta ojasta allikkoon. Kilometri metsätietä ja tulimme mäen päälle hakkuuaukolle, jolla metsästäjät pitävät riistalle suolakiveä. Ja nyt sitten löytyi ensimmäisen asia, jota Late minun tietääkseni on pelästynyt. Nuolukivellä oli kai myös sioille evästä, ainakin siitä juoksi metsään kolme porsasta. Jotain rutinaa jäi vielä kuulumaankin ja kun mukana oli koirakin, jota otukset kovin kiinnostivat, ei auttanut kuin pysähtyä ja kaikessa järjestyksessä lähteä takaisin. Haksu oli oikeastaan vain utelias, mutta ehkä Late korkeampana myös näki ne porsaat tai mikä lie syy, mutta se nuuski ja puhisi pää pystyssä ja tepasteli tosi hermostuneena. Pysyi toki löysällä narulla, mutta koetti aavistuksen kiilata ja pyörähteli. Ihan hyvässä järjestyksessä välillä pysähdellen palattiin kuitenkin omia jälkiä.

Kentälläkin käytiin hieman narussa pyörimässä, mutta aika vähäiseksi jäi, sillä kenttä oli vaihtelevan kelin takia mennyt tosi koppuraiseen kuntoon ja sitten aurattu lopulta niin, että jäähän se sitten oli mennyt.

Sunnuntaina päätinkin sitten kokeilla ohjasajoa laitumessa, ponien tarjotessa häiriönalaiset harjoitusolosuhteet (heh, lähinnä syödä puputtamalla heinäpaalilla). Alun ihmettelyn jälkeen ajoharjoitus sujui oikein hyvin, ainakin niin kauan, kun maltoin pitää kädet pois kännykkäkamerasta.

Tällä viikolla ponien uusi pikkuhoitaja kävi opettelemassa "työtään" mumminsa kanssa ja kävimme poniporukalla metsäkävelyllä. Aloitimme kentällä pienellä talutusoppitunnilla, joka olikin Latelle ihan uusi asia. Siis eivät talutusharjoitukset, vaan se, että hän joutuikin vieraan ihmisen talutettavaksi hetkeksi aikaa ja kentällä oli muitakin, eikä mentykään peräkanaa koko ajan, vaan porukka "harhautui" eri suuntiin. No, heti kun pääsi taas oman mamman perään talsimaan, hämmennys unohtui. Ja miten rauhallisesti se seisoikaan, kun toiset harjoittelivat poneilla väistöjä ja peruutuksia. Metsässä Late pääsi kerrankin johtohevoseksi ja osasi myös hienosti irrallaan odottaa, kun pysähdyimme laittamaan Hipin talutusnarun ohjiksi ja auttamaan ratsastajan selkään.

Tänään pitkäperjantaina tuli talliin uusi tuttavuus, viime vuonna pari kuukautta koulutuksessa ollut Sisu muutti meille pysyvästi. Iltapäivä menikin sitten toisiaan aidan takaa ihmetellen niin, ettei kumpikaan meinannut heinille malttaa. Väkirehut sentään tyhjennettiin molemmin puolin iltasella hartaudella.

Perusharjoituksia taas

Talviloman viimeinen päivä. Näinhän se meni, että ihan kaksi kertaa ehdin varsan kanssa puuhailemaan. Eilen oli työhevoskurssi, jonka valmistelu nielaisi suurimman osan lomaa. Kuten koko loman, tänäänkin oli kylmä aamu, mutta päivällä upea auringonpaiste lämmitti mukavasti pakkaslukemat oikein keveiksi.

Hippi-parkaa kiusaa kaviokuumeoireilu, joten se joutui lopulta pässien seuraan sairaskarsinaan. Tämä aiheutti lievää laihdutuskuuria myös Latelle ja varsinkin Hakkerille, joka on ihan suunniltaan joutuessaan hetkeksikin eroon Hippulasta. No, lopulta nälkä vei voiton ja molemmat osasivat heinäpaalille ilman Hippiäkin.

Tästä syystä tämänpäiväiseen treeniin lähtivät laitumesta molemmat, Late ja Haksu. Late sai mennä pesukarsinaan heinille siksi aikaa, kun käytiin pitkästä aikaa Haksun kanssa kentällä vähän ohjasajoa ja taas tutustumassa kammotukseen nimeltä rekiaisa. Pakko kai se on ruveta tuota hullua rekeen opettamaan, jos Hipistä rupeaa aika jättämään. Treenin jälkeen Haksu pääsi pikkutalliin Hipin kaveriksi Laten vuoron ajaksi, ah ihanuutta!

Late popsi rauhallisena heinää pesuboksissa ja lähti tyytyväisenä aurinkoiselle kentälle. Tehtiin taas ihan perussettiä: naruympyrää kaikissa askellajeissa ja ohjasajoa. Alkuun ohjasajo näytti hieman unohtuneen, mutta muistuihan se sitten mieleen, ainakin ympyrällä. Suoraan kulkeminen ei ihan tahtonut sujua, sitä kerrataan vielä paljon. Pysähtymisiin panostin nyt reilusti, ja hyvistä pysähdyksistä palkkasin kunnon rapsutussessiolla. Ajohevosen - ja miksei ratsunkin - tärkein taito taitaa olla hyvä ja varma pysähtyminen. Sen kun opettaa heti alussa hyvin, välttää monta vahinkoa ja vaaran paikkaa.

Tänään otin myös yhden uuden harjoitteen: totutin sitä notkean muovikepin (vintistä löytynyttä vanhaa sähköjohdon suojamuovia tai jotain vastaavaa) avulla kosketukseen ja paineeseen takasissa. Ensin vaan silittelin jalkoja ulko- ja sisäpinnoilta, sitten samaa kävelyssä ja lopulta vielä opetin sitä väistämään painetta eli työnsin käsin keppiä ja samalla autoin olkapäällä kyljestä niin, että varsa astui kintun pois aisasta. En kuitenkaan heti irroittanut kontaktia, vaan kevensin vaan. Koko harjoitteen aikana ei yhtäkään potkun yritystä! Tätä jatketaan!

 Lopuksi marssittiin taas hanhenmarssia takaisin laitumeen.