Kaikenlaista pientä

Pari viimeistä "koulutuskertaa" meinasivat ajanpuutteen vuoksi jäädä kirjaamatta. Tässä pari päivää sitten otin Laten pitkästä aikaa hetkeksi kentälle. Ihan vaan totutin narun kosketukseen ja heilumiseen siellä täällää, se kun on kovin herkkä ja väistää todella vähän liikaakin, jos näin kehtaa sanoa. Parempihan se aina on, että väistää kuin että änkisi syliin, mutta ihan joka risahdusta ei kuitenkaan tarvitsisi loikkia, varsinkin jos työhommiin meinaa ruveta. Siispä vaihdoin viiden metrin pehmeään naruun ja nostelin koko kieppiä kyljille ja selkään, heilutteliin jalkoja vasten ja sitaisin mahan ympäri. Alkuun Late kuvitteli, että koska täällä on aina - eli ne kaksi kertaa, jotka kentällä on käyty - ympyröitä harjoiteltu, siitä on nytkin kyse. Toppasin yritykset liikkeelle lähtöön ja kehuin ja annoin rauhan aina, kun se oli hiljaa. Pian se on oivalsi, mistä tänään tulee. En vielä väittäisi asiaa opituksi, mutta hyvä alku. Muistuttipahan vaan, että hevonen tekee todella jo kahdesta peräkkäin toistuneesta kerrasta säännön. Siis: älä tee mitään rutiinilla aina samassa järjestyksessä, vaan vaadi, että hevonen odottaa ja kuuntelee, mitä siltä pyydetään eikä arvaile ja hätiköi.

No, toki sitä ympyrääkin sitten vähän höylättiin, nyt oli helpompaa ravikin, kun oli niin paljon narua, että ympyrästä tuli jo oikeasti iso. Huomio oli vielä tosi paljon laitumen suuntaan
, mutta parempaa kohti ollaan menossa.

Seuraavana päivänä käytiin kävelyllä, minä ja Late, mies ja koira. Menomatkalla saatiin pieni ravipätkäkin aikaiseksi, sen jälkeen varsa päätti, että kävelyvauhti saa tasan riittää. Vasta loppumatkasta, kun mies auttoi takaa käskemällä, suostui pikkuherra ravaamaan vielä pätkän. No, olihan päivä kuuma ja paarmoja ihan vietävästi.

Lenkin kääntöpaikassa oli raviponeja laitumessa, niitä jäätiin hetkeksi ihmettelemään ja loppumatkan Late kyselikin sitten kavereitten perään melkein koko matkan. Harmi, ettei tavattu ketään muita tiellä, ei kävelijöitä sen paremmin kuin autojakaan. Ehkä sitten ensi kerralla.

Illalla meillä on Laten kanssa aina rapsutustuokio, sillä Late saa pienemmän annoksen kuin Mäntti ja siinä on sitten hyvä hetki seurustella, niin ei kaverin kippo ole niin ylitsepääsemättömän kiinnostava. Tuon kävelypäivän jälkeisellä ruokintahetkellä sattui vielä tilaisuus opettaa hieman asioita. Late nimittäin suorastaan nojasi minuun pyytäessään takapuolen raaputusta ja pyysin siksi ystävällisesti liikahtamaan eteenpäin, eihän moinen nojailu nyt vaan käy. Late ymmärsi hieman väärin ja poistui varmuuden vuoksi ulos asti. Kun sitten yritin siirtää sen takaisin sisään korvien takaa harjasta vetämällä, oli tietysti ensimmäinen reaktio peruutus. Siinäpä sitten harjoiteltiin, kuinka liikutaan paineen suuntaan, että paine loppuu. Eteenpäinhän hevosta ei tuollaisessa tilanteessa saa mitenkään, edes vuotiasta varsaa, takajaloilleen kyllä helpostikin, jos liikaa paineistaa. Ja juuri sitä haluan tietysti välttää. Niinpä liikutinkin sivulle, itseeni päin. Varsaa on melko helppo horjuttaa sen verran, että se astahtaa etusen vähän sivulle. Siitä se sai aina kehut ja rapsutukset ja tietysti irrotin häiritsevän otteen niskavilloistakin, kun taas peruutusyrityksissä roikuin vain itsepintaisesti mukana. Saman toistuttua pari kertaa, Late ottikin askeleen suoraan eteen, mistä tietysti ylitsevuotavat kiitokset. Sitten se marssikin sisälle vähän sen näköisenä kuin olisi ajatellut: "Mikset heti sanonut, että sisälle ollaan menossa!"

Hevosten kanssa aina, mutta varsojen kanssa erityisesti jokaikinen hetki sen seurassa on koulutusta ja luo pohjaa sille, millainen käyttöhevonen siitä isona tulee. Ajatus ei saa olla lomalla sekunnin sadasosaakaan. Äskeisessäkin tilanteessa olisin voinut joko opettaa Latelle, että on ok jyrätä ihmisiä, tai jättää opettamatta tärkeän oppitunnin paineesta ja siitä vapautumisesta.

Tuon valtavan treenin jälkeen rapsutin pojan selkää antaumuksella ja kun sattui Mäntin takalisto olemaan ulottuvilla, Late laittoi hyvän kiertämään.