Luottamuksesta ja säikähtämisestä

Äskettäin eräässä seuraamassani  FB-ryhmässä keskusteltiin kiivaasti videosta, jossa ratsu säikähti irrallaan juoksennellutta koiraa ja ratsastaja onnistui pudottautumaan kyydistä menetettyään tasapainonsa hevosen paetessa paikalta. Rupesin tarhoja siivotessa taas ajattelemaan tämän säikähtämisteeman tiimoilta syntyjä syviä.

Olen seurannut herrojen Tom Dorrance ja Ray Hunt oppeja viitisentoista vuotta, luonnollista hevostaitoa ylipäätään olen koettanut opetella lähes yhtä kauan kuin olen hevosia omistanut eli vasta noin kaksikymmentä vuotta. Sitä ennen touhusin hevosten kanssa niillä opeilla, mitä ravi- ja ratsutalleilta oli käteen jäänyt, reilut kymmenen vuotta.

Se, minkä olen yrittänyt syvimmälle selkärankaani painaa, on luottamuksen merkitys. Kun kerran pidän hevosia, olen niille sen velkaa, että olen hyvä ja luottamuksen arvoinen johtaja. Jos menetän hevoseni luottamuksen, menetän kaiken, minkä pohjalle rakentaa yhteistyötä ja koulutusta. Menetetyn luottamuksen uudelleen rakentaminen on pitkä tie. Puhun kokemuksesta, sillä kuten me kaikki joskus, olen mokannut tässäkin kunnolla, jopa viimeksi aika äskettäin.

Siispä, kun hevoseni pelkää, otan sen aina todesta, tai ainakin niin pitäisi tehdä. Hevonen ei osaa juonitella ja ajatella, jospa nyt säikyn tuota, niin pääsen pikemmin kotiin. Tämä on karkeaa inhimillistämistä. Joka ei usko, lukekoon vaikka Helena Telkänrannan kirjan Millaista on olla eläin (saisi olla pakollinen tentittävä ennen eläinten kanssa tekemisiin joutumista ihan kaikille).  Yllä mainitusta seuraa, että jos havaitsen hevoseni olevan epävarma, en jätä sitä yksin. Sen tietää, että olen aina sen turvana ja että minuun voi luottaa, hallitsen aina tilanteen. Koska useimmat hevoset kokevat ihmisen turvan selvimmin, kun ihminen on niiden kanssa jalkaisin ja mieluummin vielä pääpuolessa, tarkoittaa se, että jos tilanne on hevoselleni oikeasti pelottava, jalkaudun kärristä/reestä/ratsailta ajoissa, ennenkuin tilanne eskaloituu paniikiksi. Kun seison hevoseni edessä, tiedän, että se pysyy kanssani ja hakee turvaa minusta, vaikka mikä tulisi. Hevoseni on opetettu säikähtämään paikallaan ja jähmettymään, mutta liikaa en voi niiltä vaatia menettämättä tuota äärimmäisen tärkeää luottamusta. Jos vaatisin pelosta huolimatta etenemistä tai vaikka vain paikalleen jäämistä selässä tai kärrissä istuen, jossain vaiheessa hevosen luottamus pettäisi ja pakoreaktio alkaisi räjähdysmäisesti. Koska haluan itseni, hevoseni ja sivullisten olevan turvassa, jalkaudun mieluummin viisitoista kertaa puolen tunnin lenkin aikana kuin annan paniikille sijaa. Ja juuri koska näin toimin, niitä jalkautumisia on aika harvoin loppujen lopuksi.

Minun egoni ei kärsi enkä koe menettäväni kasvojani, jos osaan lukea ja tukea hevostani ja arvostaa sen tunteita. Sen sijaan minua säälittävät ratsastajat, jotka oman egonsa ja "hevosen kurissa pitämisen" nimissä vaativat ikäviä pelon kohtaamisia ilman oman ihmisen tukea ja aivan erityisesti minua säälittävät heidän hevosensa, jotka eivät koskaan opi todella luottamaan ihmisen apuun.

Useimmitenhan se on juuri oma pelko ja epävarmuus, joka saa meidät empatiakyvyttömiksi ja autoritäärisiksi. Kyllä, ihmisen pitää olla hevoslaumansa johtaja, mutta lempeydellä ja määrätietoisuudella, ei pikkumaisella pomottamisella. Ja samalla kun kirjoitan tätä, hymähdän itselleni, sillä minäkin menetän usein hermoni, riitelen oriherran kanssa ja noidun pikkuponien tempauksia. En ole täydellinen, kaukana siitä. Mutta luottamukseen kuitenkin sydämestäni halua pyrkiä ja usein onnistunkin. Orini ei ole kuin kerran eläessään (11v.) karannut paniikissa ja silloinkin se jäi loppujen lopuksi odottamaan parin sadan metrin päähän ja syy oli, etten uskonut sen todella pelkäävän. MOT. Samaa voisin sanoa kahdesta muusta itse koulimastani ja kolmesta uudelleen koulimastani hevosesta, jotka minulla on ollut onni omistaa tähän mennessä.