Mistä saisi olkea ja muita ruokintajuttuja

Nyt kun Late asustaa ponien kanssa, on ruokintakuviossa pieni muutos, jolla on koulutuksellisia seurauksia. Haluan nimittäin välttää turhan riidan syyn ja antipatian ponien taholta ja tuon Laten aina tallikäytävään väkirehuannokselleen, sillä poni-paksukaiset eivät todellakaan saa mitään heinän, suolakiven ja kivennäiskiven lisäksi. Mielipaha olisi suuri, jos toinen saisi kiskoa kauraa napaan heidän nenänsä edessä. Eihän Latenkaan annos ole suuren suuri (3 dl kauraa, 2 dl proteiinitiivistettä), mutta riidanaihe silti. Tästä seuraa se, että Late saa ensinnäkin joka päivä vähintään sen verran ihmiskontaktia ja käsittelyä, minkä talutus käytävälle tarhalta ja takaisin sekä syöntiaika vaativat. Ja kun kerran käytävälle tullaan, tulee siinä usein puuhattua jotain pientä "opintojen edistämiseksi". Eilen laitoin ponin loimen selkään ja eka kertaa myös vyöt kiinni. Olihan se kieltämättä hassun näköinen aivan liian pieni loimi päällä, mutta tärkeämpää oli nyt asian harjoittelu.

Tänään taas kokeiltiin pitkästä aikaa kiinni olemista. Pidän hevosiani todella harvoin kahden puolen päätä kiinnitettynä - useimmiten ne ovat irrallaan hoidettaessa ja valjastaessa, tai korkeintaan yhdellä narulla kiinni. Jokaisen on kuitenkin opittava myös kahden narun kiinnitys, sillä eihän sitä koskaan tiedä, minne ne vielä elämässään päätyvät, niin varma kuin olenkin nyt, etten yhtäkään myy. Alkuun piti hieman ohjailla, että miten ja mihin suuntiin sidottuna voi liikkua. Late olisi kovasti halunnut kurkkia, minne aioin kadota hakemaan evästä, mutta asettui sitten odottamaan. Palkaksi hiljaa seisomisesta tuli sitten se rehuastia.

Kylläpä onkin ruokinnassa tällaisena supermärkänä syksynä ja sellaista seuraavana talvena ongelma: syötän talvikauden kaikille hevosille olkea osana korsirehua, sillä se on ainut keino vähentää heinän määrää sille tasolle, että eivät liho määrättömästi. Hevosen pitää kuitenkin pureskella jotakin vatsantäytettä suunnilleen 18 tuntia vuorokaudessa ja kaksinkertaisellakin hidassyöttöverkolla sopivan (tai hieman liian korkean) heinämäärän pupeltamiseen menee noin 6-8 tuntia riippuen verkkojen sijoituksesta. Jos olisi edes kuivaa, voisivat hevoset olla vielä laitumessa, tai jos olisi pakkasta ja ehkä jopa lunta, voisivat verkot olla laitumissa, jolloin lepopaikalta katoksista ja vesipaikalta olisi melkoinen kävely eri verkkojen luo. Nyt on kuitenkin niin märkää, ettei minun savimaillani voi enää edes harkita laitumeen päästämistä, tarhoihinkin joudun ajamaan lisäsoraa verkkojen alle ja kulutetuimmille kulkureiteille. Ja tätä ongelmaa pahentaa oljen puute. Puinnit on saatu vain osin tehtyä kai koko Itä-Suomessa, eikä paalaamista ole voinut ajatella. Olki ei ole ehtinyt kuivua eivätkä pellot kestä paalauskoneiden ajoa. Siispä kauhulla taistelen kahden kammotuksen välissä: joko syötän liikaa heinää pitääkseni pollet tyytyväisinä ja lämpiminä lähes tauottoman sateen keskellä, mistä seuraa lihavuus, joka taas lisää kaviokuumeen, metabolisen oireyhtymän ja vaikka minkä riskiä, tai sitten rajoitan heinämäärää ja otan riskin, että ne sairastuvat ähkyyn, syövät maata tai saavat muita lieveilmiötä, joita turhautuminen, tekemisen puute ja väärä ruokinta aiheuttavat. Mukavaa kerrassaan! Ja olkea tarvittaisiin myös pihattokatosten kuivitukseen, sillä pelkkä puru jäätyy ikävästi pakkasilla ja on sitä paitsi kallista ja kuluu nopeasti. Ei kai auta kuin turvautua eteläisen naapurimaan tarjontaan tällä kertaa.