Joululoman vauhtiviikko

Serkkuni, ihanat heppahullut teinitytöt, olivat lomailemassa meillä ja sehän tietysti tarkoitti Latelle tiivistä ohjelmaa. Heti tyttöjen tuloiltana, tapanina, veimme ponit ja varsan kävelylle. Siitä sukeutuikin opettavainen lenkki. Ensin tavattiin pimeässä illassa kirkasta valoa hohtava melkein pelottava poni-ilmestys - naapurin raviponi ja kuskilla järkyttävän kirkas otsalamppu - joka lähestyi vielä takaapäin. Sitten tuli vastaan auto, ensimmäinen Laten tiellä kohtaama. Sitten valoponi tuli vastaan ja heti perään vielä toinen autokin. Ponit näyttivät kaikkeen tottuneen maailmanmatkaajan lailla mallia, joten eipä Latekaan suuria ämpyillyt.

Seuraavana päivänä tytöt hiihtoratsastivat Ömpällä ja jäähdytyskävelylle otettiin Late mukaan. Taas oikein tyylikkään rauhallisesti mentiin jonossa tien viertä. Sukset eivät juuri korvia käännättäneet.

Late sai vielä iltapäivällä oman treenin. Ensin tytöt harjasivat. Poika vähän kummasteli, kun oli puunaaja kummallakin kyljellä.










Kentällä irroiteltiin irtona alkulämmittelyksi.

Sitten sovitettiin loimea päälle. Ömpän varsaloimi osoittautui hieman suureksi, mutta pystyttiin sentään kokeilemaan, miltä kaikkien remmien kiinnitys tuntuu ja miten loimi päällä liikutaan. Late suhtautui taas tavanomaisen tyynesti tilanteeseen.







Lopuksi vielä vähän ohjasajoa. Nyt sujui jo ravikin.












Välillä ulkoilutimme pässejäkin. Late teki uteliaana tuttavuutta Lennartin kanssa.











Late pääsi myös maastokävelylle. Tytöt ratsastivat edellä Ömpällä ja Hakkerilla, minä talutin Hippiä ja Late perässä. Märkien paikkojen kalhuukiin meni hienosti jonon jatkona. Late on niin kevyt taluttaa, ettei sitä muuten edes huomannut, kuin silloin, kun se vahingossa mutkassa kiersi puun väärältä puolelta.

Neljäntenä ja viimeisenä päivänä olikin sitten ison treenin vuoro: valjaisiin ja aisaan totutus. Päätin kokeilla shettiksen ravisiloja, sillä kaikki Ömpän valjaat näyttivät toivottoman suurilta. Juuri ja juuri mahtuivat päälle. Late otti taas uuden asian tavanomaisen rauhallisesti. Vain mäkivöitä alkuun hieman väisteli. Kävely ja ravi eivät aiheuttanet minkäänlaisia pukkeja tai hermostumisen merkkejä.

Sittenpä olikin aika tutustua aisaan. Aluksi Late sai tehdä tuttavuutta perushevostyylillä eli hampain. Sitten sen kanssa vähän käveltiin, jotta raahausääni tulisi tutuksi. Sen jälkeen aisalla koskeltetiin kylkiä ja takajalkoja. Ei edelleenkään mitään reagointia, melkein kuvittelin varsan kohta nukahtavan, mutta kyllä se koko ajan oli hereillä ja seurasi, mitä keksin seuraavaksi.  Ja seuraavaksi aisa laitettiinkin aisalenkkiin roikkumaan ja käveltiin avustajan kannatellessa aisaa. Ku tämäkin sujui ongelmitta, sidoin aisan kiinni ja jätin sen maahan roikkumaan. Sitten pyysin varsan ympyrälle, aisa sisäpuolella. Late otti asian todella hienosti. Kun molemmat puolet oli kokeiltu, oli hyvä paikka lopettaa.

 

 Pari päivää sulattelutaukoa ei liene pahasta, vaikka varsa lähinnä suhtautui aisaan haukotellen.

Pulkka eli valmistelua vetotehtäviin

Alkaa olla korkea aika tutustua vetämisen ääniin. Suunavaajanharjoituksen  (sormet suussa, hah 😉 ) ja naruympyrällä lämmittelyn jälkeen Late pääsi siis tutustumaan pulkkaan.

Ensin tutkittiin vekotin paikallaan, sitten vedin sitä perässä ja varsa seurasi nuuhkien. Lopulta vedin niin että pulkka jäi varsan taakse. Pitäähän semmoista ensin kummeksua, mutta tavoilleen uskollisena Late ei kauan ihmetellyt eikä isoja liikkeitä kokeillut. Kuunteli ja katseli ja totesi tilanteen vaarattomaksi.

Harjoittelua lumessa

Kerrankin oli hiukan lunta maassa, vaikka sitten märkää sellaista. Tämän viikonlopun pyörötreeni oli siis samalla kuntotreeni, kun oli sentään kymmenisen senttiä suojalunta alustana. Koko ajan pojan työskentely paranee, kunhan vain vielä omat reaktiot saisi kohdalleen. Pari kertaa tuli tarjottua pysähdystä ihan väärällä hetkellä. No kaikki on aina korjattavissa, onneksi. Kyllä Latessa sellainen omapäinen pohjavire on, vaikka se onkin tosi nöyrä ja kiltti. Varmaan voisi oppia rumiakin tapoja, jos sellaiseen tilaisuutta tyrkytettäisiin.

Pyörön jälkeen mentiin taas totuttuun tapaan kentälle ja käytiin taas askellajit läpi narussa. Laukkaa otettiin vain pari puolikasta ympyrää, se alkaa hahmottua jo, joten turha höylätä liikaa, varsinkin kun pohja oli mitä oli.

Sitten vielä pitkät narut kiinni ja ohjasajoa pätkä. Hyvin sujuu sekin. Pojulla taisi vaan tulla jano tai sitten puhdas lumi kiinnosti muuten, mutta aika lailla turpa maassa lönköttelyähän se oli. No parempi niin, kuin turpa taivaassa. Kiltisti kuunteli kuitenkin ohjeita.

Ja lopuksi laitettiin vielä valjastuskäytävällä suunavaaja päähän ja kokeiltiin, miltä tuntuu kun leuat väännetään sillä auki. Eihän tuo suurta hätää aikaan saanut. Hiukan kokeili, pääseekö irti ja kun kerran ei päässyt, niin sitten asettui odottamaan, että otan pois. Palkaksi Late sai kourallisen kauraa.

Harmillista, että videot ja kuvat ovat niin "pimeitä", mutta tällaista tämä Suomen syystalvi on. Kovin usein ei ole mahdollista käyttää sitä lyhyttä aamupäivän valoa hyväksi.

Ohjasajo etenee

Eilen oli vielä verrattain kuiva päivä, joten nappasin vaavan pyöröön ja annoin kakaran ojennella vähän koipiaan. Ja ojentelihan se, kohti taivasta takasia nimittäin. Varsinkin vasemmalle suuntaa vaihtaessa on jostain syystä pukitettava ihan perusteellisesti. Muuten alkaa pikkuhiljaa pyöröhommat sujua, vaikkei vielä olla lähelläkään tavoitetasoa.

Kentällä otettiin taas pitkässä narussa askellajiharjoitukset. Oikea laukka vie vielä melkoisesti tilaa, mutta vasen menee jo mukavasti.

Sitten olikin taas ohjasajon vuoro. Koska poju näyttää tajuavan tämän niin nopeasti, lähdettiinkin tällä kertaa ihan suoraan liikkeelle - tai no, loivalla kaarteella. Tehtiin kiemurauraa ja muita kuvioita sekaä pysähdyksiä. Aluksi kävelin viistosti takana koko ajan näkökentässä käännöksiä lukuunottamatta. Lopulta pidensin suoraan takana kulkemista suorilla käännösten yhteydessä ja hyvinhän se poju narujen välissä kuunteli.

Kaiken kaikkiaan emme olleet hommissa kahtakymmentä minuuttia.

Treenin päätteeksi soviteltiin taas suunavaajaa käytävällä ja Late sai heinäkasan eteensä palkaksi samalla kun täytin tarhaan vietävät säkit. Raahasin säkit niskassa samalla kun talutin Laten tarhaan - kerrankin penska käveli ihan tiiviissä imussa eikä roikkunut koko narun mitan päässä 😁

Kuvia tilanteista ei taaskaan ole, sori.

Käsihevosena

Eilen Late pääsi jo aamupäivän puolella pyöröön ja kentälle. Laukkaharjoituksia jatkettiin. Valjastuskäytävällä tutustuttiin suunavaajaan, sillä hammashoidon aika lähestyy pikkuhiljaa. Näin ensimmäisellä kerralla vain laitettiin kapine kaulalle ja otettiin pois ja sitten huulille ja pois ja lopulta ihan pikkuisen hampaiden väliin ja taas pois. Oli tarkoitus käyttää vähän makupalaa apuna, mutta Late suorastaan sylki ruisleivälle ja kokemuksesta tiedän, ettei sille kelpaa omena tai porkkanakaan, joten sitten vaan ihan lopuksi annoin pienen kourallisen kauraa, siitä se sentään tykkää. Onneksi en ole koskaan perustanut makapalalla kouluttamisesta, se ei kyllä tämän varsan kohdalla olisi helppoa.

Tänään oli sikäli harvinainen päivä, että kaikki neljä hevosta tuli liikutettua. Ensin harjoiteltiin taas Laten kanssa suunavaajan kanssa, sitten Vaava sai mennä pesukarsinaan syömään heinää siksi aikaa, että harjasin ja valjastin Hipin. Sitten mentiin Hippula kärrin edessä ja Late käsihevosena pieni ajolenkki. Päästiin jopa muutama pieni ravipätkä! Late ei kyllä millään tavalla ihmetellyt kärriä. Se sai tutustua siihen käytävälle tullessaan ja nuuhki sitä vähän. Nostelin aisoista ja yritin saada sen vähän kolisemaan, mutta eipä tuo Vaavaa haitannut. Hippulan perään se lähti niin kuin olisi aina perähevosena kulkenut. Vauhti vaan on niiiiin hidas, että jopa Hippiä piti välillä jarruttaa, ja Hippihän on aika lyhytaskelinen sekin.

Lenkin jälkeinen ruokapalkka viimeisillä vihreillä.

Kun kärri kerran oli esillä, kävin sitten Hakkerinkin kanssa ajolla. Tulikin vähän pitempi lenkki, Hakkeri oli niin onnellinen päästessään pitkästä aikaa "oikeisiin töihin". Tässä ponissa menee kyllä hyvä raviponi hukkaan meillä. Se pudotteli menemään kuin valmennuslenkillä ainakin. No, tosin paluumatkalla tultiin pari pätkää reipasta laukkaakin - ensimmäinen kerta muuten, että nosti ihan rennosti itse laukan ja piti sen reilun matkaa. Minullehan se sopii, kun en raveja harrasta. Oriherrankin opetin varta vasten kärrienkin kanssa laukkaamaan, ettei siitä vain koskaan tulisi ravuria. Muutenkin Hakkeri toimi koko lenkin erittäin hienosti, ohitti uudet möröt (puretut betoniset rummut tienposkessa) hieman empien, mutta itse. Oppiiko hevonen tosiaan ilman, että sitä kouluttaa? Haksuhan oli tosi hermostunut ajettava ja kovasuinen kuin mikä meille tullessaan.

Viimeiseksi käytiin vielä iltahämärissä oriherran kanssa ilman satulaa treenaamassa nättiä ravia kylätiellä. Siis aivan täysi hevospäivä.

Aina vain märkää!

Tänään meni koko aamupäivä lantaa pihatosta ja tarhoista mättäessä ja valoisan aikaan ehdin sitten vain lenkittää oriherran. Varsa jäi viettämään märkää isanpäivää ponien kanssa, mutta saavat sentään nyt mellastaa kahdessa pihatossa ja tarhassa. Päätin, että porukan on pakko saada lisää liikuntaa ja yhdistin kaksi tarhaa. Heinäverkot ovat nyt molemmissa, joten joutuvat edes talsimaan vähän enemmän ruokapaikkojen väliä.
Eilen tehtiin sentään pieni pyörötreeni ja jatkettiin sitten laukannoston harjoittelua narussa. Vielä tarvitsee poju aika paljon tilaa laukkaan ja herkkyyttäkin joudutaan hiomaan urakalla. Tulisi vain järkevät talvikelit, että viitsisi enemmän kentällä viihtyä. Sateessa ei ole kummankaan motivaatio ihan huipussaan.

Oikeasti ohjasajoa

Säät lämpenivät ja päästiin sairaan kissan hoitamisen lomassa vähän kentälle Laten kanssa sunnuntaina - tämä päivitys on siis puoli viikkoa myöhässä monella rintamalla olleiden kiireiden takia.

Late oli reippaalla tuulella, kun viimein pääsi vähän kuntoilemaan - ei ollut ottanut raviaskeltakaan varmaan kolmeen viikkoon, laukasta puhumattakaan. Siispä ensin haettiin narulla ympyrällä hiukan huomiota. Pitäisi löytää enemmän aikaa ja tehdä enemmän töitä kentällä, jotta yhteistyöstä tulisi herkempää ja pehmeämpää.

Kun herra suvaitsi keksittyä hitusen narun toiseen päähän eikä ainoastaan tarhaan jääneisiin kavereihin, päästiin laittamaan pitkät narut ohjiksi. Hyvin järkvästi Late käyttäytyi, vaikka pientä itsepäisyyttä oli havaittavissa - omat läjät olisi pitänyt saada nuuhkia - mutta aika pienellä neuvottelulla asettui.

Olen aika tyytyväinen kehitykseen tähän mennessä, siihen nähden, miten vähän ollaan harjoiteltu. Jospa tänä talvena vaikka tulisi lunta. Eihän sitä tiedä, vaikka jo ponireen eteen valjastaisi varsan. Vaan kaikki aikanaan.

Ohjasajoa

Pakkasta jo muutaman päivän. Tarhat kokkareisia ja liejumössö jäätynyt suurimmalta osin. Late on herkkähipiäinen kaunosielu, jonka jalat olivat kovilla jo lieju/kivikossa, jota tarhani pääasiassa edustavat näin sateisina syksyinä. Kun ne nyt vielä jäätyivät, kävelee rassu kuin lasinsirpaleilla. Kengittäjä kävi varovaisesti vuolemassa ja ihmettelemässä "ontumista", muttei muuta syytä keksinyt. Kasvattaja tiesi kertoa että sekä isällä että emällä on ollut samaa vikaa. Eihän siinä muu auttanut, kuin laittaa vaavalle sairaskarsina lampolaan eli pikkutalliin, jonka kaksi pässiä ja vuohipukki ovat vallanneet. Mahtuvathan päkätit muutaman päivä olemaan pienemmässäkin tilassa, kunnes saan isomman pihaton tarhaa sorastettua ja mökkiin uudet pehkut. Nyt lähtee kokeiluun hamppukuivike, saa nähdä miten toimii ja miten riittoisaksi osoittautuu.

Lennart ihmettelee oven toisella puolen heiniään rouskuttavaa varsaa.

Eilen kuitenkin käytiin pikkuisen kentällä tutustumassa koulutuksen seuraavaan vaiheeseen eli ohjasajoon. Nätisti poju kuunteli ja tuntui keksivän jutun juonen ihan ensimmäisestä opastuksesta. Saa nähdä, miten lähtee menemään, kun kaviot toipuvat. Nyt hipsuteltiin vain varovasti vähän käyntiä ja muutama suunnanvaihto. Valokuvaa ei saatu, kun oli jo melkein pimeä. Matkalla kentälle Late tutustui myös autonrenkaan vaihdon saloihin. Kun isäntä näytti juniorille, miten homma tehdään, taisi varsa seurata tarkemmin kuin poika.

Auto

Tässä märkyyttä vastaan taistellessa ei ole ollut liiemmin aikaa varsalle tai muillekaan nelijalkaisille. Aika on mennyt töiden jälkeen pitkälti soraa pahimpiin paikkoihin mättäessä ja liejua pois lapioidessa. Lisäksi pikkutalliin muutti viikko sitten kaksi pässiä ja yksi vuohipukki talvimajoitukseen. Latekin pääsi heitä kurkkaamaan ja oli kovin utelias, mutta Lennu-pässi uhkaili puskea tunkeilijan pois ovenraosta, joten tarkempi tutustuminen jäänee siihen, kun/jos joskus saan rakennettua ulkotarhan päkäteille.

Eilen oli viimein sen verran kuivaa, että uskalsin laskea pariksi tunniksi polleet laitumeen. Voi sitä riemulaukkaa rapa roiskuen! Ja sitten syömään. Laitumen reunalla piipahtajaa tervehti epäluuloinen tuijotus: "Et kai aio hakea pois?!"

Tänään käytiin muutaman tunnin laidunnuksen päätteeksi Laten kanssa pikkukävelyllä ja kohdattiin ensimmäistä kertaa auto. Se oli onneksi tutun ja tuli sopivasti edestä rauhallista vauhtia. Ehdittiin hyvin asemoida itsemme koiran kanssa pientareelle ja pysähtyä tuumaamaan. Seison varsan edessä narulöysällä valmiina ohjaamaan mahdollisen loikan tms. ojan puolelle. Mutta eipä tullut loikkaa, ei sillä, että suuresti odotinkaan sellaista. Late katseli rauhassa auton tuloa ja vasta sen ollessa jo melkein ohi, ihan hieman säpsähti renkaiden rahinaa hiekalla, sitten päätteli, ettei varmaan enää kannata hermostua. Kehuin rapsuttamalla ja sitten jatkettiin kävelyä. Paluumatkalla kokeilin vähän rinnalta taluttamista, se oli Latesta vähän outoa, mutta menihän se.

Tallikäytävällä harjoiteltiin irrallaan odottamista, että sain laitettua kaurat sankoon keittiön puolella ja tuotua sankon käytävään, ilman että varsa tunkee ovelle kuikuilemaan. Aika hyvin alkaa jo sujua. Pitkästä narusta on iloa, kun voi käskeä nurkan takaakin.

Irtotyöskentelyn alkeet

Eilen kokeilin Laten kanssa ensimmäistä kertaa vapaana työskentelyä kentällä. video kertookin loput.

En osaa sanoin kuvailla, miten hyvältä arkiset puuhat laten kanssa tuntuvat, kuun se on niiin kevyt ja rauhallinen ja helppo käsitellä. Joka kerran, kun haen sen tarhasta tallikäytävään iltakauroille, läikähtää onnen tunne rinnassa. Parasta terapiaa stressiin, mitä tiedän.

Mistä saisi olkea ja muita ruokintajuttuja

Nyt kun Late asustaa ponien kanssa, on ruokintakuviossa pieni muutos, jolla on koulutuksellisia seurauksia. Haluan nimittäin välttää turhan riidan syyn ja antipatian ponien taholta ja tuon Laten aina tallikäytävään väkirehuannokselleen, sillä poni-paksukaiset eivät todellakaan saa mitään heinän, suolakiven ja kivennäiskiven lisäksi. Mielipaha olisi suuri, jos toinen saisi kiskoa kauraa napaan heidän nenänsä edessä. Eihän Latenkaan annos ole suuren suuri (3 dl kauraa, 2 dl proteiinitiivistettä), mutta riidanaihe silti. Tästä seuraa se, että Late saa ensinnäkin joka päivä vähintään sen verran ihmiskontaktia ja käsittelyä, minkä talutus käytävälle tarhalta ja takaisin sekä syöntiaika vaativat. Ja kun kerran käytävälle tullaan, tulee siinä usein puuhattua jotain pientä "opintojen edistämiseksi". Eilen laitoin ponin loimen selkään ja eka kertaa myös vyöt kiinni. Olihan se kieltämättä hassun näköinen aivan liian pieni loimi päällä, mutta tärkeämpää oli nyt asian harjoittelu.

Tänään taas kokeiltiin pitkästä aikaa kiinni olemista. Pidän hevosiani todella harvoin kahden puolen päätä kiinnitettynä - useimmiten ne ovat irrallaan hoidettaessa ja valjastaessa, tai korkeintaan yhdellä narulla kiinni. Jokaisen on kuitenkin opittava myös kahden narun kiinnitys, sillä eihän sitä koskaan tiedä, minne ne vielä elämässään päätyvät, niin varma kuin olenkin nyt, etten yhtäkään myy. Alkuun piti hieman ohjailla, että miten ja mihin suuntiin sidottuna voi liikkua. Late olisi kovasti halunnut kurkkia, minne aioin kadota hakemaan evästä, mutta asettui sitten odottamaan. Palkaksi hiljaa seisomisesta tuli sitten se rehuastia.

Kylläpä onkin ruokinnassa tällaisena supermärkänä syksynä ja sellaista seuraavana talvena ongelma: syötän talvikauden kaikille hevosille olkea osana korsirehua, sillä se on ainut keino vähentää heinän määrää sille tasolle, että eivät liho määrättömästi. Hevosen pitää kuitenkin pureskella jotakin vatsantäytettä suunnilleen 18 tuntia vuorokaudessa ja kaksinkertaisellakin hidassyöttöverkolla sopivan (tai hieman liian korkean) heinämäärän pupeltamiseen menee noin 6-8 tuntia riippuen verkkojen sijoituksesta. Jos olisi edes kuivaa, voisivat hevoset olla vielä laitumessa, tai jos olisi pakkasta ja ehkä jopa lunta, voisivat verkot olla laitumissa, jolloin lepopaikalta katoksista ja vesipaikalta olisi melkoinen kävely eri verkkojen luo. Nyt on kuitenkin niin märkää, ettei minun savimaillani voi enää edes harkita laitumeen päästämistä, tarhoihinkin joudun ajamaan lisäsoraa verkkojen alle ja kulutetuimmille kulkureiteille. Ja tätä ongelmaa pahentaa oljen puute. Puinnit on saatu vain osin tehtyä kai koko Itä-Suomessa, eikä paalaamista ole voinut ajatella. Olki ei ole ehtinyt kuivua eivätkä pellot kestä paalauskoneiden ajoa. Siispä kauhulla taistelen kahden kammotuksen välissä: joko syötän liikaa heinää pitääkseni pollet tyytyväisinä ja lämpiminä lähes tauottoman sateen keskellä, mistä seuraa lihavuus, joka taas lisää kaviokuumeen, metabolisen oireyhtymän ja vaikka minkä riskiä, tai sitten rajoitan heinämäärää ja otan riskin, että ne sairastuvat ähkyyn, syövät maata tai saavat muita lieveilmiötä, joita turhautuminen, tekemisen puute ja väärä ruokinta aiheuttavat. Mukavaa kerrassaan! Ja olkea tarvittaisiin myös pihattokatosten kuivitukseen, sillä pelkkä puru jäätyy ikävästi pakkasilla ja on sitä paitsi kallista ja kuluu nopeasti. Ei kai auta kuin turvautua eteläisen naapurimaan tarjontaan tällä kertaa.

Raviharjoitus ja lampaita

Tällä viikolla Laten elämässä on ollut muutoksia. Tiistaina suokkivarsa Mäntti muutti lähemmäs omistajaansa ja Late sai taas kaverikseen ponit.Sateesta huolimatta ensimmäiset pari päivää saivat olla laitumessa, mikä oli hyvä, sillä tilaa laumasuhteiden selvittelyyn oli näin runsaasti.

Sitten sateet menivät ihan mahdottomiksi ja pikkulauma oli pakko sulkea talvitarhaan. Siitä seurasi, että alkuun Hakkeri majaili yksinään mökissä muiden värjötellessä ulkosalla. Siispä Hakkeri joutui vuorokaudeksi arestiin eri tarhaan. Sieltä palattua yhteiselo sujuikin hienosti.

Torstaina käytiin kentällä tekemässä talutusharjoituksia. Väistöt on Latella ihan kevyitä, peruutus menee kyllä kaulan turhan kaarella, mutta eipä näin nuorta vielä paljoa peruuttaa saakaan. Mutta sitten! Late oppi ravaamaan talutuksessa! Tähän astihan se on ollut jyrkästi sitä mieltä, että moinen on riekkumista ja hyvien tapojen vastaista sekä epäilemättä aivan liian rasittavaa. nyt se kuitenkin lähti mukaan, kun itse "ravasin" pienempää ympyrää edellä. Suoralla ei vielä onnistu, mutta palanen kerrallaan.
Perjantaina käytiin koiran kanssa pieni iltakävely naapuriin ja takaisin. Viimeinkin tuli ensimmäisen moottoriajoneuvo vastaan, pärisevä mopo. Varmuuden vuoksi pysähdyttiin pientareelle ja silittelin pojun kaulaa, mutta ei tuo ollut pärinästä ja pakokaasusta moksiskaan. Naapurin pihassa olivat lampaat Ykä ja Ystävä irrallaan, päästiin ihan turpakosketuksiin. Uteliaisuus oli molemminpuolista, ei merkkiäkään pelosta. Latesta naapurin nurmi oli myös tosi herkkua, lampaat olivat jättäneet sen aika pitkäksi. Kotiin lähtiessä Ykä olisi lähtenyt matkaan, jollei omistaja oli hakenut leipää avuksi.

Pienin askelin uusia asioita

Tänään poneilla oli töitä: pari lasta talutusmaastossa. Oli siis luontevaa hakea lopuksi myös Late tutustumaan pieniin ihmisiin. Koska Late on aina vähän varautunut ihmisten suhteen ja uusissa tilanteissa, toin pojan etupihalle, jossa lapset (n. 5 ja 8 v.) saivat halia ja rapsuttaa. Ohjeistiin vaan liikkumaan rauhallisesti ja olemaan aina samalla puolella varsaa, ettei se tunne jäävänsä piiritetyksi. Toimii muuten koirienkin kanssa. Ihan hienosti Late antoi pienten silitellä, välillä vähän haki lisää tilaa peruuttamalla kauemmas, mutta kun huomasi, että sai liikkua, oli sitten paljon rennompi. Lopulta se käveli takaisin käytävään ilmoittaen selvästi, että tämä riitti, kiitos.

Lapset lähtivät kotiin ja Late sai perusharjauksen ja jalkojen puhdistuksen. Vain yhden jalan kanssa oli hieman vaikeaa, kun Mäntti huuteli juuri tarhasta ja olisi niiin ollut pakko kääntyä katsomaan. Sitten bongasain hyllyltä 50 cm x 50 cm palan suodatinkangasta ja annoin pojan ensin tutustua siihen, mutta eihän se kiinnostanut, kun ei se oikein miltään tainnut haista. Sivelin kankaalla varsan kaulan, kyljet, selän ja vatsan. Ei suuremmin Laten häirinnyt.

Sitten kaivoin hyllystä vanhan reikäisen huovan, joka on palvellut vaikka missä, viimeisimmäksi hautovan kanan häkin peittona. Se olikin paljon mielenkiintoisempi. Ensin taas tutustuttiin nenän avulla maassa lojuvaan myttyyn, tämä onhevosen luonteenomainen tapa tutustua uusiin asioihin ja siksi useimmiten turvallisin.
Kun oli tarpeeksi nuuskuteltu (koirakin osallistui mytyn toiselta puolelta välillä), nostin mytyn käsiini ja rauhallisesti vein sen lavan luokse ja takaisin turvan suuntaan ja kauemmas varsasta. Ja uudestaan, mutta tällä kertaa nostin mytyn sään päälle, koska se ei tuntunut Latea vaivaavan. Siirtelin huopaan myttynä selän päällä edestakaisin ja levitin lopulta sen suunnilleen kuin satulahuovan. Late sai sitten rauhassa tutkia huopaa

Lopuksi keräsin huovan pois ja heitin taas maahan, jossa varsa vielä hieman tutkiskeli sitä, ennen kuin menetti mielenkiintonsa ja ryhtyi tutkimaan hyllyn sisältöä.

Koko aikana Late ei tietenkään ollut kiinnitettynä, vaan talutusnaru oli löyhällä minun toisessa kädessäni. Harjauksen aikana korjasin sitä takaisin paikalleen pari kertaa, mutta "huopaharjoituksen" aikana se seisoi melko lailla paikallaan. Ensi kerralla huopaan tutustutaankin kentällä, jossa se saa liikkua se kanssa reilummin. Se ei tietenkään saa oppia liimaamaan (jännityksestä) jalkoja paikalleen aina, kun selässä on jotakin - aika huono ratsu niin tulisi. Ei se tosin nytkään jännittyneeltä näyttänyt.

Syksy saapuu?

Ensimmäinen kenttätreeni ilman paarmoja. Sää kylmeni huomattavasti elokuun sateiden myötä ja siinä hävisivät paarmat. Oli siis sopiva aika viimein hakea Late laitumesta hetkeksi töihin. Harjoiteltiin kahden puolen kiinni seisomista kavioiden putsauksen ajan ja sitten kentällä perusjuttuja. Meni itse asiassa yllättävän hyvin. Aika lailla joutuu kyllä vielä tekemään töitä kaikenlaiseen siedätyksen parissa - naru liike on Latesta edelleen aina liikekäsky ja pikkuisenkini reilu taluttajan liike on toi pelottavaa. Toisaalta se ei kyllä muuten juuri säiky: koira ei häntä häiritse, eikä se, että koira heivataan hevoskoppiin ennen treeniä ja ulos sieltä treenin jälkeen. Pihalle ilmestyneet risuläjät, pakastin, ja vanha oven raato eivät aiheuttaneet edes "olankohautusta".

Harmi toisaalta, että helteet menivät ennen kuin ehdin Laten kanssa lammelle. Kylmä vesi olisi taatusti ollut huokuttelevampaa ja palkitsevampaa silloin. Päätin silti viedä Laten katsomaan lampea tänään. Olihan se aika pelottava juttu, mutta kun en pakottanut enkä kiirehtinyt, ei myöskään tullut pakopaniikkia tai muuta showta. Kävelin vaan itse suoraan rantaveteen ja annoin Laten jäädä ihmettelemään kauemmas. Käveltiin sitten rantaviivaa edestakaisin ja välillä tutkittiin vettä yhdessä - minä loiskuttelin ja Late nuuski. Pari kertaa se uskalsi kastaa kavion veteen ja sai isot kehut rohkeudesta. Sitten poistuttiin rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä.

Jos säitä vielä on, käytän jossain vaiheessa sen uudelleen lammella Hipin kanssa, onhan vanhemman hevosen esimerkki helpoin tapa opettaa. Ja Hipiltä uintimallin näyttö onnistuu, se on nähty taas tänä
kesänä, kun poni on pitkästä aikaa päässyt veteen, sehän on shetlanninvirtahepo.

Peruskoulutusta paarmojen keskellä

Kesän kuumimmat ja hautovimmat päivät (toivottavasti ei ainakaan lämpene enempää), metsäpellon kunnostus laitumeksi vielä ison osan ajasta, kasvimaakin vaatii kitkemistä. Välillä on kuitenkin tehtävä aikaa varsallekin. Ei kyllä ole helppoa keskittyä, kun paarmat pörräävät ja purevat niin kipeästi. Tänään tulikin sitten ensi töikseen, harjaamisen jälkeen, harjoiteltua suihkepulloon siedätystä. Ei Late kyllä ihan hirveitä paineita asiasta ottanut, mitä nyt vähän alkuun väisteli. Pyörössä alku meni siedettävästi, jopa muutama kaunis pysähdys ja luoksetulokin. Sitten tuli Mänttiä ikävä ja piti kokeilla, pääsisikö portista pujottelemalla läpi.Ei päässyt, kun tuli lippukeppi häätämään. Sen jälkeen vähän aikaa murjotettiin ja näytettiin vain peppua käännöksissä. Lopulta kuitenkin saatiin hyvä käännös ja kaunista seuraamista, mihin olikin hyvä lopettaa.

Aika paljon kertoo Laten luonteesta se, että juniori tuli jossain välissä hyppimään trampoliinille, joka on pyörön lähellä, eikä se aiheuttanut Latelle mitään reagointia. Myöskään aivan trampoliinin vierestä käveleminen pomppimisen aikana ei tuottanut mitään ongelmaa, vaikka poju näki semmoista ensimmäistä kertaa.

Tässä vaiheessa voisin sanoa, että kouluttamisen ja tulevan käytön kannalta on mahtavaa, että Latella on hyvät hermot ja rauhallinen, kuuliainen luonne. Toisaalta se ei ole mitenkään erityisen kiinnostunut ihmisistä, eikä sitä oikein helpolla innosteta hakemaan kontaktia yhtään enmpää kuin on pakko. Ei se kyllä aivan kauheasti myöskään hätäile toisten perään, sillä vaikka se huuteleekin Mäntille, jos kuulee tai näkee sen, ei sillä ole mikään paniikki päästä sen luokse. Nytkin pyöröstä lähteminen meni aivan rauhallisesti ja laitumeen mennessä - Mäntti oli juoksemassa laitumien kautta pitkää kierrosta kentän ja pyörön lähelle - ei ollut mitään hoppua. Late jäi jopa kohteliaasti odottamaan riimun irrotuksen jälkeen, että oliko vielä jotakin, ja hiippaili sitten hissukseen Mänttiä kohti nappaillen ruohoa suuhun matkalla.

Tuo jonkinlainen "irrallisuus" tulee varmaan pikkurassun taustasta, sen äitihän hylkäsi sen noin kahden kuukauden ikäisenä ja siitä lähtien se eleli siskojensa hoivassa. Saa nähdä, miten se tulee vaikuttamaan koulutuksen etenemiseen.Toistaiseksi tavoitteena on käydä pyörössä, kahlaamassa ja kävelyillä niin kauan kuin pahinta paarmakautta riittää. Vasta syksymmällä olisi tarkoitus alkaa ohjasajo ja satuloinnin valmistelu. Toivottavasti aikaa löytyy.

Oriherran harrastuksia

Laten piti olla blogin tähti, mutta tässä välissä Harju-Yökyöpelikin pääsee hieman esiin. Ömpeli täytti tänä vuonna 10 vuotta, minkä johdosta innostuin kokeilemaan erilaisia, hieman outojakin harrastuksia kunnon työpollen kanssa. Oikeastaan varsinainen syy oli se, että pakkotahtinen valmentautuminen kantakirjaukseen kävi vähän meidän molempien hermoille eikä varsinkaan Ömpällä ollut juuri intoa lähteä töihin. Piti keksiä jotain hauskaa puuhaa ja niinpä nyt on rilluteltu hangessa laukaten hiihtoratsastusta, ammuskeltu jousella eri askellajeissa, heitetty frisbeetä ja jopa potkittu norsupalloa. Tänään boffattiin pojan kanssa kentällä. 

Ömpän kanssa on hauskaa kokeilla kaikkea, koska se ei hätkähdä ihan pienistä.

Boffaus on miekkailua harjanvarsista tehdyillä miekoilla, jotka on pehmustettu putkieristeellä ja vastaavilla ilmastointiteipin avulla. Hauskaa puuhaa ilman hevostakin ja jos Ömpältä kysytään, boffit on tosi hauskoja heilutella suullakin, jos ei ole käsiä, millä pitää kiinni. Tämä hupa voi vielä johtaa hieman kieroutuneeseen keskiaikaharrastukseen, jossa rauta-aseet korvataan pehmovälineillä! Suunnitteilla on jo telineitä "irroitettaville päille" ja keihästettäville renkaille...

Tylsin osa boffausta oli Ömpästä se, ettei se saanutkaan anastaa vastustajan miekkaa itse, vaan oli vain kantojuhdan roolissa.

Ritari Yökyöpeli haastaa kenet vaan!

Kaikenlaista pientä

Pari viimeistä "koulutuskertaa" meinasivat ajanpuutteen vuoksi jäädä kirjaamatta. Tässä pari päivää sitten otin Laten pitkästä aikaa hetkeksi kentälle. Ihan vaan totutin narun kosketukseen ja heilumiseen siellä täällää, se kun on kovin herkkä ja väistää todella vähän liikaakin, jos näin kehtaa sanoa. Parempihan se aina on, että väistää kuin että änkisi syliin, mutta ihan joka risahdusta ei kuitenkaan tarvitsisi loikkia, varsinkin jos työhommiin meinaa ruveta. Siispä vaihdoin viiden metrin pehmeään naruun ja nostelin koko kieppiä kyljille ja selkään, heilutteliin jalkoja vasten ja sitaisin mahan ympäri. Alkuun Late kuvitteli, että koska täällä on aina - eli ne kaksi kertaa, jotka kentällä on käyty - ympyröitä harjoiteltu, siitä on nytkin kyse. Toppasin yritykset liikkeelle lähtöön ja kehuin ja annoin rauhan aina, kun se oli hiljaa. Pian se on oivalsi, mistä tänään tulee. En vielä väittäisi asiaa opituksi, mutta hyvä alku. Muistuttipahan vaan, että hevonen tekee todella jo kahdesta peräkkäin toistuneesta kerrasta säännön. Siis: älä tee mitään rutiinilla aina samassa järjestyksessä, vaan vaadi, että hevonen odottaa ja kuuntelee, mitä siltä pyydetään eikä arvaile ja hätiköi.

No, toki sitä ympyrääkin sitten vähän höylättiin, nyt oli helpompaa ravikin, kun oli niin paljon narua, että ympyrästä tuli jo oikeasti iso. Huomio oli vielä tosi paljon laitumen suuntaan
, mutta parempaa kohti ollaan menossa.

Seuraavana päivänä käytiin kävelyllä, minä ja Late, mies ja koira. Menomatkalla saatiin pieni ravipätkäkin aikaiseksi, sen jälkeen varsa päätti, että kävelyvauhti saa tasan riittää. Vasta loppumatkasta, kun mies auttoi takaa käskemällä, suostui pikkuherra ravaamaan vielä pätkän. No, olihan päivä kuuma ja paarmoja ihan vietävästi.

Lenkin kääntöpaikassa oli raviponeja laitumessa, niitä jäätiin hetkeksi ihmettelemään ja loppumatkan Late kyselikin sitten kavereitten perään melkein koko matkan. Harmi, ettei tavattu ketään muita tiellä, ei kävelijöitä sen paremmin kuin autojakaan. Ehkä sitten ensi kerralla.

Illalla meillä on Laten kanssa aina rapsutustuokio, sillä Late saa pienemmän annoksen kuin Mäntti ja siinä on sitten hyvä hetki seurustella, niin ei kaverin kippo ole niin ylitsepääsemättömän kiinnostava. Tuon kävelypäivän jälkeisellä ruokintahetkellä sattui vielä tilaisuus opettaa hieman asioita. Late nimittäin suorastaan nojasi minuun pyytäessään takapuolen raaputusta ja pyysin siksi ystävällisesti liikahtamaan eteenpäin, eihän moinen nojailu nyt vaan käy. Late ymmärsi hieman väärin ja poistui varmuuden vuoksi ulos asti. Kun sitten yritin siirtää sen takaisin sisään korvien takaa harjasta vetämällä, oli tietysti ensimmäinen reaktio peruutus. Siinäpä sitten harjoiteltiin, kuinka liikutaan paineen suuntaan, että paine loppuu. Eteenpäinhän hevosta ei tuollaisessa tilanteessa saa mitenkään, edes vuotiasta varsaa, takajaloilleen kyllä helpostikin, jos liikaa paineistaa. Ja juuri sitä haluan tietysti välttää. Niinpä liikutinkin sivulle, itseeni päin. Varsaa on melko helppo horjuttaa sen verran, että se astahtaa etusen vähän sivulle. Siitä se sai aina kehut ja rapsutukset ja tietysti irrotin häiritsevän otteen niskavilloistakin, kun taas peruutusyrityksissä roikuin vain itsepintaisesti mukana. Saman toistuttua pari kertaa, Late ottikin askeleen suoraan eteen, mistä tietysti ylitsevuotavat kiitokset. Sitten se marssikin sisälle vähän sen näköisenä kuin olisi ajatellut: "Mikset heti sanonut, että sisälle ollaan menossa!"

Hevosten kanssa aina, mutta varsojen kanssa erityisesti jokaikinen hetki sen seurassa on koulutusta ja luo pohjaa sille, millainen käyttöhevonen siitä isona tulee. Ajatus ei saa olla lomalla sekunnin sadasosaakaan. Äskeisessäkin tilanteessa olisin voinut joko opettaa Latelle, että on ok jyrätä ihmisiä, tai jättää opettamatta tärkeän oppitunnin paineesta ja siitä vapautumisesta.

Tuon valtavan treenin jälkeen rapsutin pojan selkää antaumuksella ja kun sattui Mäntin takalisto olemaan ulottuvilla, Late laittoi hyvän kiertämään.

Pyöröstä suihkuun

Pitkästä aikaa ehdin puuhata pikkupalleron kanssa. Käytiin pyörössä iltapuolella eilen, päivällä oli liian kuumaa edes ajatella treenaamista. Keskittyminen oli kyllä aika lailla hukassa, mutta pienen äkseereuksen jälkeen edes vähän kontaktia löytyi. Sitten mentiin pesukarsinaan, koska Latella oli kainalot kunnolla märät ja ötököitä oli muutama miljoona. Sen kummemmitta seremonioitta pesin pojun. Olihan se hieman kamalaa Latesta, piti vähän tepastella sinne tänne, mutta ei se mitään hepulia saanut. Kätevää sinällään, että se on oikeastaan iso pesuhuone, ei karsina, joten on tilaa liikkua eikä mitään sopivaa pakoreittiä avoinna, kun oven laittaa kiinni. Ei tule edes houkutusta "poistumisharjoitukseen". Näin ensimmäisellä pesukerralla annoin varsan kävellä sen minkä se halusi, parempi jalkojen olla liikkeessä, niin paniikki ei kasva ylivoimaiseksi. Myöhemmillä kerroilla opetellaan sitten paikallaan seisomista suihkun aikana. Minullahan on siis letkun päässä oikeasti suihkupää, mukavampi hevosesta kuin pelkkä letku.

Ruokailua valvoessani huomasin yhtäkkiä Laten pitävän toista silmäänsä kiinni puoliksi, näytti selkeästi aristavan sitä. Siispä hakemaan silmavoide. Oli muuten helpoin silmävoiteen laitto hevoselle ikinä, Late oli tosi kiltti ja kärsivällinen. Ihmettelin, miksi en ollut huomannut silmän vuotoa pyörössä tai pesulla viimeistään. Nyt aamulla silmä oli ihan kunnossa, joten todennäköinen selitys on, että pyörön hiekkapölyä oli mennyt silmään ja se alkoi kiusata vähän viiveellä. Late ei muuten vaivautunut edes nousemaan ylös aamupötkötykseltään mökissä, kun kävin tarkistamassa kunnon. Moore tuli ovelle vastaan, mutta Late vilkaisi ja näytti toteavan, että eipä tässä jouten päiten hoppuilla. Ei noussut edes lähtiessäni. Ja kyllä, se oli ihan terve, puolen tunnin päästä olivat sitten syömässä laitumella, ei siis sairauttaan maannut. Se vaan ei turhista hötkyile. Sama koskee traktoria, mönkijää, muovisäkkejä... Väistetään jos alkaa ihan välttämättömältä näyttää, mutta katsellaan ensin ihan rauhassa.

Lastausharjoitus

Traikku sattui sopivasti olemaan auton perässä joutilaana, joten päätin treenata lastausta. Ensin Ömpeli, joka kehtasi hetken esittää, ettei koppi ehkä olisi hyvä juttu, mutta meni sitten. Seuraavaksi ponit, melkein tandemina. Hippula pyöri narunsa päässä (seisoin yhdellä jalalla toisen pään päällä) sillä aikaa, kun Haksu tuumasi tovin ja meni sitten sisään. Viereen sitten Hippi ja molemmille leivät eteen. Toki Haksun piti ensin kiljua, kun ei tajunnut, että Hippi kopsutteli viereiseen loossiin. Ja samaten purkaessa, kun Hippula pääsi ulos ensin,
Lopuksi vielä Late, josta video puhukoon puolestaan:

Pyörössä ensi kertaa yhdessä

Viikonloppuna järjestin serkkutapaamisen ja aika moni serkuista halusi tutustua hevosiini. Niinpä myös Late pääsi harjattavaksi ja halittavaksi - sillä on niin silkkinen karva, että sitä voisi silitellä loputtomiin... Ja se osaa seisoa niin hienosti irrallaan käytävällä!
Kävimme sitten myös pyörössä ja siinä olikin Latelle ihmettelemistä, kun pyörön reunat kasvoivat villinään heinää ja voikukkaa ja syömään ei olisikaan saanut pysähtyä. Portilla oli ihmisiä, eikä seurustelemaankaan saanut jäädä. Ja Mäntti huuteli tarhasta, olisi ollut hauskempaa olla sen kanssa pihattomökissä, kun oli aika kuuma ja ötököitä ihan tarpeeksi.
Juoksutin muutaman kierroksen, sen verran, että sain vähän kontaktia ja molemminpuolista tuntumaa elekieleen. Tarkemmin sitten ensi kerralla. Nyttemmin on pyöröäkin lanattu ja heinää siten vähän kuritettu ja mennään seuraavaksi ilman yleisöä, niin putoaa vaikeustaso inhimilliselle (tai siis hevoselliselle) tasolle.

Metsäkävelyllä

Helatorstaina käytiin Laten kanssa ensimmäisen kerran oikeasti töissä kentällä. Hieman oli huomio hakusessa, Ömpän liikkeitä ja muuta maailmaa piti aika lailla tähyillä. Päässäkiin oli vain typerä nailoninen talliriimu - tämä virhe ei kyllä toistu. Ei niin, että poika olisi ollut mihinkään lähdössä, sillä vaan ei saa tuntumaa. Late tuntui olevan samaa mieltä.
Eip me muuta tehty kuin vähän haeskeltiin ympyrälle lähettämistä ja väistöjä. Latelle etupään väistö tuntuu helpommalta tai ainakin selkeämmältä kuin takapään. Ympyrälle lähteminen oli aluksi melkoista hapuilemista, mutta pian se sieltä lähti löytymään, hyvin arvokkaan varovaisella käyntiaskeleella. Ravin pyytäminen olikin jo kokonaan toinen juttu. Ettäkö sillä lailla riehumaan pitäisi ruveta, ja ympyrällä vielä! Jos edes suoraan saisi juosta. No, kun melkein puoli kierrosta jotain ympyrän tapaista onnistui, kiitin ja vein vaavin takaisin laitumeen, ruohomättään kautta.

Tänään, siis kaksi päivää myöhemmin, käytiin taas metsälenkillä koiran kanssa. Late tallusteli perässä ja maisteli metsäruohoa silloin tällöin. Loppumatkasta kissakin liittyi seuraan, kun jäimme oikein laiduntamaan takapihan niitylle.

Lenkin jälkeen mentiin taas kentälle. Nyt ympyrät sujuivat jo aika mallikaasti - huomaa, päässä naruriimu. Myös ravi alkoi onnistua, tosin vasen ympyrä siinä edelleen hankala. Ehkäpä viisi minuttia siinä pyörittiin ja sitten taas ruohomättään kautta laitumeen sopivasti juuri kun alkoi sataa. Ömpeli-ori juoksi aidan reunalla sen näköisenä, että "nyt on miun vuoro!" Ehkäpä sateen jälkeen...

Varsakoulua

Eilen Latella oli päivä täynnä uutta oppia. Aamupäivällä vaihdoin huonoja aitatolppia uusiin ja Vauva pääsi ihmettelemään mönkijää kuormineen.

Iltapuolella otin Laten käytävälle harjattavaksi. Poika osaa jo seisoa aika hienosti ihan irrallaan paikallaan hoidettaessa. Putsasin myös kaviot ja päätin siinä samalla vähän näyttää raspiakin. Etuset meni hienosti. Toisen takasen kanssa oli vähän vaikeuksia löytää tasapaino, mutta onnistui sekin lopulta. Sitten käytiin koiran kanssa kävelyllä: kierrettiin laitumia kiertävä polku ja vähän metsäpolkuakin. Siitä tuli oikeastaan laidunnuslenkki, sillä annoin Vaavin pysähtyä syömään silloin tällöin, kun oli niin makoisaa heinää paikoissa, josta sen kuitenkin joutuu kohta niittämään. Siis ruohonleikkurihommiin polle vaan heti. Kävelyn jälkeen käytiin vielä hetki käytävällä harjoittelemassa sidottuna seisomista. Laitoin narut käytävän poikki toisiinsa kiinni ja Laten löyhälle omasta narusta keskelle. Sitten vähän rapsuteltiin ja ihan vaan seisottiin muutama minuutti. Late sai lopuksi vielä mennä tarhaan odottamaan, että sain tallin yökuntoon.
Kyllä on varsan kanssa kiva touhuta, kun se on niin mukana koko ajan.☺ 

Riverridge Nightlatch

No niin, tauon jälkeen uudet kujeet. Menin ja ostin itselleni Paint-varsan Lallon Jaanalta. Nyt siis seuraan blogissa varsan kasvua ja oppimista. Late ei kyllkään ole syntynyt onnelisten tähtien alla: ensin emä hylkäsi sen kaksikuisena ja se eleli siskojensa huomassa heinällä siitä eteenpäin. Meille asettuminenkin on vaikeaa, sillä Hakkeri-shettikselle taisi kihota nuppiin se, ettei olekaan enää pahnan pohjimmainen. Se kiusaa Late-parkaa: ei laske vesiastialle, ei Hippi-ponin luokse, ei pihattoon, ylipäätään ajaa takaa vaikka huvikseen. Niinpä Late on tarhannut pääasiassa Hipin kanssa kahdestaan; Hippi sietää, muttei rupea oikein sydänystäväksikään. Ongelma vain on, että olisi aika aloittaa laidunkausi eikä Hippiä voi juuri päästää laitumeen, kun pallero söi itselleen kaviokuumeen syksyn puoliraaoilla omenoilla (suoraan puusta). Siispä kaikki kolme ovat kituliaasti kasvavassa laitumessa muutaman tunnin, sitten erotan porukan ja loppupäivä tarhataan. Yöt ne viettävät vielä pikkutallissa. Onneksi sain lopulta haalittua läheiseltä ratsutallilta samanikäisen varsan kaveriksi reppanalle, joten ensi viikolla ne pääsevät ihan oikeasti viettämään laidunelämää. Toivottavasti tulevat juttuun. Saan siis hieman lisäaikaa kaveripulman ratkaisuun. Uusi pysyvä kaverihan Laten on saatava, että se kehittyy normaalisti varsinkin henkisesti.
LAte on pienehkö, rauhallinen, järkevä, hiljainen hissukka. Se tulee kyselemättä perässä, minne käsketään, ja tukeutuu ihmiseen oudoissa tilanteissa. Ei heilu eikä ylireagoi. Siis suloinen pikku rimppakinttu juuri minun makuuni.

Kotiin paluun aika

Päivä 56:
Omistajan kanssa harjoittelua: irtotyöskentelyä kentällä ja ohjasajoa. Sisu oli hyvin tarkkaavaisella tuulella ja lähti nopeasti mukaan, harjoitus oli siksi verrattain lyhyt tällä kertaa. Ohjasajossa sinne tänne asetetuista kanistereista on apua, koska kuski keskittyy varsinaiseen tavoitteeseen eli kanisterin kiertämiseen tai niiden välistä kulkemiseen, jolloin varsinainen ohjaaminen sujuu kuin itsekseen. Ilman tällaisia konkreettisia "maaleja" ohjastamisesta tulee helposti epämääräistä ja sitä rupeaa säätämään liikaa tarpeettomia asioita. Samalla hevoselle tulee uutta mietittävää, kun jokainen kanisteri on aluksi kummajainen, johon suhtautumista pitää vähän pohtia. Hyvää harjoitusta maastossa liikkumisen varalle, kun teitten pientareiltahan löytyy ihmisten jäljiltä mitä kummallisempia tavaroita. Välillä kentälle voi vaikka levittää pressun tai mitä tahansa tavaroita, mitä saatavilla on.

Lopulta laitettiin vielä yksi aisa kiinni ja ja tehtiin useita kierroksia aisa sisäkyljellä. Tämä näytti yhä hermostuttavan Sisua sen verran, että jätettiin ulkokylki kotitreeneihin.

Päivä 57, kotimatkalle:
Sisu sai huopaloimen selkään ja varmuuden vuoksi kaulapannan, sitten käveltiin kuljetusvaunuun. Sehän sujui jo totuttuun tapaan mainiosti. Laitettiin korvatulpat leipäpalapalkalla ja vaihdettiin naruriimu nahkaiseen. Sitten vaan hyvästit ja niin alkoi Sisun kotimatka.

Harmi, etten voinut lähettää kotiin edes puolivalmista ajohevosta, mutta monta asiaa Sisu kuitenkin näissä kahdessa kuukaudessa oppi. Myös ajohommia edistetään kotona askel askeleelta. Aisatreeniä tehdään niin kauan, että se taatusti ei enää muistele ikäviä, ja lisätään aina yksi pieni pykälä lisää. Kärryyn tutustutaan käsihevosena ja kentällä kärryn vieressä talutellen. Onneksi omistajalla ei ole kiire, vaan ymmärrystä tehdä asiat niin hitaasti kuin hevonen vaatii. Itse käyn "kotikäynnillä" silloin tällöin katsomassa, miten hommat kotona sujuvat. Myös toinen koulutusjakso muutaman kuukauden päästä on suunnitteilla.

Tärkein oppi itselleni tässä koulutusrupeamassa oli se, että kun asiat näyttävät sujuvan odotettua paremmin, kannattaa ottaa aikalisä ja antaa hevoselle tauko. Jos silloin rupeaa ahnehtimaan, pääsee nopeasti lähtöpistettä takemmas, kuten tästä tarinasta olemme oppineet. Täytyy muistaa, että vika on lähes poikeuksetta narun kaksijalkaisessa päässä, silloin kun asiat eivät suju.

Ensi kertaan, Sisu!

Toiseksi viimeinen päivä

Päivä 53:
Irtotyöskentelyä kentällä, vauhtia oli aikalailla, mutta kyllä se keskittyminenkin löytyi.

Päivä 54:
Lepopäivä

Päivä 55:
Omistaja käymässä. Ensin kymmenminuuttinen irtona kentällä, sujui erinomaisesti. Sitten näytetettin malliksi muutamat herkistely-taivutusharjoitukset, joita omistaja pääsi kokeilemaan. Sen jälkeen tutustuttiin vähän kanistereihin ja pressuun. Kumma polle tämä Sisu: pressu ei ollut pelottava ollenkaan edes mahan alla tuulen liehuttamana. Miksi se sitten panikoi aisoista? Lopuksi vielä kuolaimiin totutusta.

Valjastus kentällä, joka muuten meni ihan tuosta vaan ilman mitään askellusta. Ohjasajossa kaikki askellajit läpi ja taas ohjat omistajalle. Vähän kanistereita tolpiksi kentälle ja pujottelua. Hienosti meni edelleen. Huomenna viimeiset yhteiset treenit tältä erää.

Vauhtia pyörössä

Päivä 52:
Tänään aloitettiin siis tutustumalla pesukarsinaan. Sehän on outo ja pelottava paikka kaikuvine sementtiseinineen ja -lattioineen, joten annoin herran harkita kynnyksellä tovin. Aika pian se uskalsikin tulla sisään (minun pesukarsinani on kirjaimellisesti karsina, erillinen oma huone, josta ikkuna ulos ja umpinaiset ovet kahteen suuntaan, oriin pihattoon ja valjastukäytävälle). Toisin kuin ponini, Sisu ei pitänyt viemäriä hevosia nielevänä kuiluna. Varmuuden vuoksi käveltiini pari kertaa sisään ja ulos, ennenkuin suljin oven ja ryhdyin kuuraamaan hiertynyttä kinttua sienellä. Näin ensimmäisellä kerralla en vielä tutustuttanut letkuun - tai oikeastaan suihkuun, sillä minulla on hanassa pitkä suihkupäinen letku.

Päivän varsinainen treeni tapahtui pyöröaidassa. Olikiin sopivasti navakan tuulinen päivä ja Sisu sen mukaisesti aika hermona. Päästiin siis kunnolla tuumaamaan elämän perusasioita: keskity ja rauhoitu, niin saat seisoa, katsele muualle ja juokse. Tämähän se pyörön perusidea on. Sisu hikosikin ihan kunnolla ja keuhkot kävivät jo vinkkaamaan pojalle, että joku muukin ratkaisu voisi olla kuin säntäily.

Sisu taisi talvella tullessa olla niin punkerossa kunnossa, ettei juoksu irronnut, sillä silloin se ei kertaakaan esittänyt sellaista laukkaa tai edes ravia kuin nyt. No, olenpahan sitten edes kuntouttanut ruunaa, jos ei muuta. Kun se lopulta malttoi seisoa ja pitää huomion minussa edes jonkin aikaa, ruvettiin testaamaan "kiinnittymistä" eli kuinka hyvin se malttoi seurata irrallaan kävellessä mukana. Ihan kohtuullisesti muutaman muistutuksen jälkeen. Siitäpä olikin hyvä laittaa narut päähän ja muistutella myötäämisestä eri suuntiin. Nyt alkaa vasenkin taipua!

Sen jälkeen siirryttiin kentälle talutusharjoituksiin. Tärkeinpänä treenasin pysähdys-peruutussarjoja. Sisu pysähtyy kohtuullisen hyvin taluttajan pysähtyessä (kävelen siis aina reilusti hevosen edellä naru löysänä ja hevosen tulee pitää naru samalla löysyydellä). Sen sijaan peruutus ei taas oikein meinannut löytyä. Alkuun käytin muistuttajana lippuraippaa (auton pitkä LA-antenni, jonka päähän on kiinnitetty muovipussin suikaleita) räpsäyttämällä sillä etusia kohti, jos pelkää nojaus ja askel taakse ei tuottanut peruutusaietta. Sitten vaihdoin lippukepin rapsauksen naruvyyhdin heilautukseen. Ennen pitkää sekin jäi pois, kun Sisu taas muisti, mitä nojaus taakse tarkoittaa. Sen on vaan opittava tarkkailemaan taluttajaa eikä marhailemaan omia polkujaan. Tämä ei tarkoita, että sen pitäisi silmä kovana tuijottaa taluttajaa, sen on vain oltava koko ajan kartalla taluttajan liikkeistä ja reagoitava niihin heti. Hevosen hoksottimilla se ei vaadi muuta kuin hieman keskittymistä ja halua. Sisulta puuttuu tällä hetkellä motivaatio tehdä niin, ihminen on sille verrattain yhdentekevä, koska se ei ole tottunut saamaan tukea hankalissa paikoissa tai huomautusta seuraamattomuudestaan.

Kun peruutukset sujuivat pysähtyessä, lähdettiin pienelle kävelylle, ensin pienen matkaa tielle ja sitten kierros pellon ympäri. Täälläkin aina välillä varmistin, että polle on henkisesti mukana pysähtelemällä ja peruuttamalla.

Näin ollaan siis varsatreeneissä ja näillä mennään pitkälti Sisuun viimeinen viikko täällä.

Murphyn laki iski taas

Päivä 51:
Aluksi taas kuolaimiin totuttelua, hieman alkaa, todella hitaasti tosin, hahmottua, miten kuolaimen paineesta pääsee eroon. Alan epäillä, että tiedän, mistä erinäiset ongelmat Sisun kanssa johtuvat. Se ei ole koskaan oppinut etsimään tietä ulos paineesta, sitä ei tunnu edes kiinnostavan moinen. Mieluummin vaan itsepintaisesti jäkittää vastaan ja sulkeutuu jonnekin mielensä syövereihini. Tämäpä selittäisi myös, miksi edistys alkuun näytti nopealta, mutta nyt takaiskuja tulee joka toinen kerta. Koulutuksessa on palattava aivan alkuun, siihen, mitä pikkuvarsana olisi pitänyt tehdä. Mutta nyt menen asioiden edelle - ensin on kerrottava tämänpäiväinen takaisku.

Kentällä tehtiin ensin narussa ympyrällä eri askellajit läpi. Laukka ei ottanut lähteäkseen, piti ottaa lippukeppi avuksi. Sittenkin jokainen laukannosto oli aluksi pelkkää  jänisloikkaa ja pukkia. Lopulta kunnolliset laukat löytyivät. Sitten tehtiin sama pitkillä ohjilla. Kun kaikki tuntui toimivan ja hevonen vaikutti navakasta tuulesta huolimatta aika rennolta, peruutettiin juontokaaren eteen ja valjastettiin. Peruutus ei ensin ollut osua kohdalleen, mutta onnistui lopulta. Palkaksi Sisu sai pienen leipämurun. En yleensä käytä ruokapalkkaa, mutta koska haluan Sisulle kärrikohelluksen jälkeen mukavia kokemuksia aisoista, käytän leipää hyvin pieninä paloina tarkasti harkiten. Lähdettiin ajamaan. Ihan pientä hätäilyä oli aluksi, mutta pysähdeltiiin ja rapsuteltiin ja tuttu pärähtely alkoi. Sitten vaihdoin suuntaa ja käännyttiin juuri siitä, missä tuuli pahiten riepotti aitanauhoja. Sisu ilmeisesti kavahti niitä, poukkasi laukkaan, jalka osui aisaan - ja taas alkoi pukkiriehuminen. Se sai tietysti takasen juontokaarren aisan yli, mikä lisäsi paniikkia, ja koska se ei osaa hakea ihmisestä turvaa, eikä etsiä paineesta vapautumista pysähtymällä, se vaan laukkasi ympyrää. No juontokaari on kevyt ja kääntyy näppärästi, joten oli helppo saada hevonen pysymään ympyrällä. Ennenpitkää se hieman rauhoittui ja lopulta pysähtyi sen verran, että sain sisäpuolen aisan irti. Kun siirryin ulkopuolella - jossa kinttu siis oli aisan väärällä puolella - Sisu ampaisi uudelleen liikkeelle, mutta nyt juontokaari kääntyi niin, että Sisu sai jalan oikealle puolelle ja toinen aisan kääntyi taakse sen verran, että koko vehje ikäänkuin roikkui vain toisella kyljellä. Tästä se olikin jo helppo pysäyttää ja purkaa toinenkin aisa irti. Sitten rauhoittelua, jonka jälkeen raahasin juontokaaren sivuun Sisun seuratessa vieressä.

Pikainen tarkistus osoitti sen, minkä riekkumista rauhoitellessa olin jo todennut: vasen takajalka oli hiertynyt auki useasta kohdasta. Ontumista ei kuitenkaan näkynyt, joten jatkettiin treeniä ohjasajolla pysäytellen usein, kunnes Sisu rauhoittui. Sitten taas yhden aisan harjoituksiin, joita tehtiin niin kauan, että Sisu taas muisti jutun ja alkoi hengittää normaalisti.

Valjaiden riisumisen jälkeen siivosin ja hoidin jalan varmuuden vuoksi pyörössä. Alun epävarmuuden jälkeen Sisu torkkui pestessäsi jalkaa. Seuraava treeni onkin sitten pesukarsinaan tutustuminen. Sen jälkeen mennään ihan varsatreeneihin - säkitetään eli totutetaan kaikenlaiseen, pressuista sateenvarjoihin ja keskitytään luottamuksen löytymiseen uudelleen. Hevosen koulutus kysyy kokolailla paljon hermoja ja kykyä aloittaa aina vain uudestaan. Totta vieköön varsa olisi helpompi koulutettava kuin 5-vuotias, jolla on jo juurtuneita käyttäytymismalleja.

Varmistelua varmistelun perään

Päivä 50:
Kuolaimiin totutus jatkuu. Sisu osaa olla todella kuuro kääntäville avuille, alaspäin hahmottuu hieman paremmin. Pitää vain olla sitkeä.
Kentällä myös ohjille herkistelyä, ohjasajoa, yhdellä aisalla ja lopulta juontokaari. Varmuuden vuoksi alkuun pysähdyksiä tiheään ja joka pysähdyksellä pikkuinen leipäpala. Sujui aivan kuin ennenkin, ei hätkyilyä. Lopulta mentiin ihan normaalisti. Myös peruutus "parkkiin" eli aisoilla kääntäen onnistui hyvin.
Sitten käytiin tutkimassa kärryä ja peruuteltiin kärryn aisoihin, leipäpalkalla kaiken varalta. Kun Sisu oli hyvin asioijen välissä, nostelin vielä aisoja ja tuupin niillä kylkiä, laskin aisat ja nostin ylös... Yhdessä kohtaa Sisua rupesi arveluttamaan ja se astui ulos aisoista. Kierrätin pari pientä ympyrää ja seisautin uudelleen aisojen eteen, kehuin ja rauhoitin. Sitten peruutettiin taas aisoihin, taas leipäpala ja talliin purkamaan.
Kyllä se siitä vielä...

Takaisin alkuun

Päivä 47:

Ennen kentälle menoa kuolaimet suuhun ekan kerran. Olipa ilme! Suu ammollaan Sisu käänteli päätään ja pohti, miten tähän tulisi suhtautua. Sitten varovasti suu kiinni ja maistelua. Työnsin pienen leipäpalan sekaan, siinäpä ruunalle dilemma!
Pyörössä palauttavaa treeniä, taivutusharjoituksia ja paljon naruavuille herkistämistä. Sisu on uskomattoman jäykkä niskastaan vasemmalle, suorastaan jäkittää vastaan. Lopulta kuitenkin löytyi pientä pehmenemistä. Sitten ohjasajoa, joka sujui mallikaasti. Käytiin kaikki askellajit läpi.

Päivä 48:
Kuolaimet suuhun taas. Tällä kertaa asia ei enää ollut niin ihmeellinen, joten kunhan suu vähän rauhoittui, laitoin ajo-ohjat kiinnii ja aloin opettaa kuolainapuja: kevyt veto suoraan sivulle toiseen kuolaimeen, odotetaan pään pientäkiin käännöstä vedon suuntaan ja välitön löysäys ja kehut. Toistoa ja puolen vaihtoa, kunnes reaktio on selvä. Tässä ei saa lisätä painetta eli vedon voimaa, koska muuten saadaan vaan "kovasuinen" eli huonosti opetettu hevonen. Sitten sama alaspäin. Tämä aiheutti, kuten yleensä, ensiin kokeilun, pääsisikö paineesta päätä nostamalla. Tähän ei reagoida, vaan löysäys tapahtuu vain oikeaan suuntaan tapahtuvasta pään liikkeestä. Näitä harjoituksia jatketaan, kunnes hevosen reaktio on halutun herkkä, suuri ja nopea. Vasta sitten päästään varsinaisesti ajamaan/ratsastamaan kuolaimella. Tänään siis tehtiiin vasta ensimmäinen esittelevä harjoitus.

Sitten valjaat selkään ja kentälle. Ensin ihan vaan narussa ympyräharjoitusta, sitten ohjasajoa. Käytiin myös läpi ohjalle myötäykset joka suuntaan ja ylimpien niskanikamien taivuttelua, ennen kuin laitettiin taas aisa kiinni.

Aisaharjoitusta tehtiin niin kauan, että rentoutumista ilmaiseva päristely alkoi. Harjoiteltiin myös pariin eri otteeseen juontokaareen peruutusta. Nostelin juontokaaren aisoja ja tönin niillä Sisua kaikkialta, minne yletyin. Siis kaikin puolin vahvistavaa myönteistä rauhallista treeniä.

Ruoka mentiin valjaiden riisumisen jälkeen syömään kuljetuskoppiin. Se olikin tällä kertaa pihalla, ei kentällä, joten ensin Sisun piti hieman miettiä tilannetta, varsinkin kun olin vielä laittanut erilaisen ruokakipon pikku ruokasatsin kanssa etupuomiin kiinni. Sitten se päätti kuitenkiin mennä tutkimaan tilanteen ja sai suullisen evästä ja pari heinänkortta. Peruutus pois ja uudelleen. Nyt se käveli epäröimättä sisälle ja antoi laittaa puomiin takana kiinni, ei tainnut edes huomata asiaa. Sitten se harkitsi ulos peruutusta ja tajusi puomin. Hetken se hieman painoi puomi vasten ja näytti harkitsevan ympäri pyörähtämistä, mikä tyssäsi naruapuun ja äänikomentoon ("et perkele kuvittele!"). Sitten se seisoi rauhassa ja odotti, että menin etuovesta ojentamaan täydemmän ruokakipon. Se malttoi myös rauhassa odottaa kipon tyhjennettyä, että meniin kopin taakse avaamaan puomin ja pyytämään ulos. Toisin sanoen lastaus ja purku onnistui hyvin yksin. Tätä on vaan vahvistetteva vielä jonkin aikaa, että siitä tulee rento ja varma itsestäänselvyys.

Päivä 49: lepopäivä

Melkein valmis katastrofi kärryjen kanssa!

Päivät 44-45: lepopäiviä

Päivä 46:

Välillä sitä saa kunnon muistutuksen siitä, että pitää tietää, milloin lopettaa. Suunnitellusta puolen tunnin treenistä tulikin kahden ja puolen tunnin treeni.

Uudet suitset päässä ja valjaat selässä mentiin Sisun kanssa kentälle tutustumaan kärryyn, tukevaan ja korkeaan Jelppariin, joka on todella turvallinen opetuskärry, kuten myöhemmin huomaamme. Aluksi Sisu sai nuuhkia kärriä, johon se oli jo tutustunut oriin perässä käsihevosena ollessaan. Kiipesin kärrin kyytiin ja pompin siinä, jotta saisin kaikki mahdolliset kolinat ja kitinät kuuluville. Menin hevosen paikalle aisojen väliin ja vedin kärryä Sisun kävellessä vieressä. Vieläkään ei tuntunut huolestuttavan ruunaa.

Ruvettiin harjoittelemaan aisoihin peruutusta, mikä on astetta vaikeampaa, koska aisat ovat kapeammalla kuin juontokaaressa ja nousevat kärriä kohti ilmaan. Jonkin aikaa pyörittyään Sisu onnistui saamaan takajalkansa aisojen väliin ja sai isot rapsutukset. Peruutustreeniä tehtiin jonkin aikaa, aina välillä pidettiin taukoa ja käytiiin ohjasajon perusteita ympyrällä, jottei homma rupea maistumaan puulta. Autoin Sisua sen verran, että kun se sai takajalat aisojen väliin, siirsin kärryn kohdalleen vetämällä. Tämä ei tuntunut haittaavan Sisua yhtään.

Nostelin aisoja ja heiluttelin niitä kyljille, ei näyttänyt vaivaavan. Tässä kohtaa iski se kiirehtiminen: päätin, että vaikkei avustajaa ole, niin eiköhän panna kärry kiinni ja katsota. Virhe. Ensimmäiset pari askelta ja pysähdys meni hyvin, taluttaen, ohjat huolellisesti käteen laskostettuna. Kehut ja uudestaan liikkeelle, siirsin ohjat maasta-ajoasentoon ja jäin sivulle. Hetken meni hyvin ja tein sen viimeisen virheen.

En pysäyttänyt ja purkanut, vaan rupesin hamuilemaan kameraa taskusta, luottaen siihen, että asia on mallillaan. Sillä hetkellä aisa otti Sisun lautaseen ja helvetti pääsi valloilleen. Sisu ampaisi laukkaan ja alkoi potkia aisoja oikein urakalla. Minä heitin ulko-ohjan löysäksi ja väänsin kaikin voimin sisäohjalla Sisua ympyrälle, jossain vaiheessa ulko-ohja putosi maahan ja laahasi perässä, mistä ei ollut vaaraa - siksi käytän kahden erillisen ohjan systeemiä. Onneksi ohjat olivat alhaalla palohakojen läpi eivätkä todellakaan setolkassa, muuten ei olisi ollut mitään keinoa kontrolloida kaahaavaa hevosta. Noin kolme kierrosta mentiin villiä pukkilaukkaa, mutta aisat olivat sen verran korkealla, ettei Sisu saanut jalkaa yli, vaikka hurjalta näytti. Sitten voimat loppuivat ja se jatkoi kierrosta ravissa. En tiedä, kuinka kauan se olisi siinä ravannut, minä sisäsohjassa sinnitellen ja äänellä rauhoitellen, mutta onneksi poikani sattui näkemään tilanteen ikkunasta ja tuli katsomaan, tarvitsenko apua. Sehän oli tervetullutta. Poika haki kuivaa leipää kourat täyteen. Hän näytti Sisulle leipiä ja vielä pari kierrosta ravattuaan Sisu seisahtui ja hölpätti huuliaan pyytäen ruokaa. Poika syöttämään leipiä ja minä purkamaan aisat nopeasti irti. Vielä vähän leipää ja rapsutuksia ja aisojen nostelua kyljille, ennenkuin talutin puuskuttavan ja hikisen Sisun ulos aisoista. Vielä peruuteltiin hetki juontokaaren aisoihin, joka sekin oli nyt aika kamala asia.

Sitten palattiinkin kuukausi taaksepäin koulutuksessa. Ensin ohjasajoa. Sisu oli sen verran hermona äskeisestä sinkoilusta, että hätäili siinäkin, mutta pian löytyi vanha tuttu rutiini. Sitten haettiin rekiaisa - vain yksi! - ja laitettiin taas kiinni sisäkyljelle. Muutama kierros ja suunnanvaihto, jolloin asia jäi ulkokyljelle. Taas se aiheutti ensin pienen syöksähdyksen, mutta palautui verrattain pian vanhaan kunnon kävelymoodiin. Sama toisella kyljellä, joka sujuikin paremmin. Sitten taas se hankalampi kylki. Kun vanha tuttu luottavainen ja rento Sisu palasi pärskähtelyn saattelemana, oli aika lopettaa. Valjaiden purku ja iso harjaus sekä kivennäiset tallissa toivottavasti myös auttoivat hermoja takaisin vanhoille raiteille.

Jälkikäteen on hyvä olla viisas ja sanoa, että mitäs kiirehdit. Ja pitäisi myös muistaa, että kouluttaja kouluttaa, joku muu dokumentoi. Huomion pitää olla hevosessa sataprosenttisesti. Toisaalta, ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tilanne päättyi hallitusti ja Sisu oppi, että kärrystä ei pääse eroon kuin seisomalla, mikä on kaiken ajokoulutuksen perusta. Oli myös hyvä, että se tapahtui täällä, suljetulla alueella, ilman liikennettä, ulkopuolisia, muita hevosia jne, ja omistaja säästyi (toivottavasti) säikäykseltä, jonka tällainen kotioloissa aiheuttaisi. Nyt vaan on otettava ohjat kauniiseen käteen ja tehtävä lisää pohjustavia harjoituksia hyvin pikkuhiljaa edeten.

Sisulla on valtavan suuri ahtaan paikan kammo ja se on äärimmäisen herkkä kaikelle kosketukselle ja liikkeen rajoittamiselle. Vaikka se oli jo täysin hyväksynyt rekiaisan ja juontokaaren, kärryn aisa osui eri kohtaan ja se olikin taas aivan uusi asia. Siispä tätä siedätystä paljon lisää.